Taesin suaha ensmäesen aapisen jottae neljän vuojen ikäsenä. Vaekka isä ee ollunna lukumiehiä, luki se minulle iäneen. Seorasin isän sormee Aapisen rivillä sen lukkiissa ja opin siinä lukemaan. Kooluun männessä osasin lukkee suoraan ja kun oes pitännä ruveta tavvoomaan niin eehän siitä mittää tullunna.
Meelle tuil Iisalamen Sanomat, eekä sitä taennu paljoo muuta lukemista ollakkaa. Lehtee luvin jo ennen kooluikkee. 1952 oel Aku Ankalla kaekkiin aekoen maenostaminen. Se laetto vissiin jokkaeseen Suomen tallooteen ohuven näätenumeron. Se oel jottae uutta.
Alle kymmenvuotijaana alako vaehe, että luvin kaeken mitä kässiin saen. Koolusta sae laavantaena laenata vuan yhen kirjan. Oes läksyt jiännä lukemata, jos kirjoja oes suanu repun tääteen. Kun sitte piäs kottiin puolen päevän jäläkeen, oel se niitä hetkijä jotka on jiännä mieleen.
Äet leepo laavantaena, ja vieläkii tuntoo sen leevän ja pullan tuoksun nokassaan, joka kottiin tullessa tuil vastaan. Maetolasi, tuoreen leepä-, tae rieskapalasen piälle voeta ja vielä tuoretta pulloo piälle. Ja se kirja oel luvettu yhessä hujjaaksessa. Koolusta piäsyn jäläkeen luvin kyläkirjaston läpi parissa vuojessa. Ee se kovin iso kuapillinen ollunna, vuan oel siellä valikoemoo Tarzanista Tolstoehin. Tuntemattoman Sotilaannii luvin kakstoesta vuotijaana. Olin sillon noppee lukija , satakunta rommaanin sivua män tunnissa Oelhan niitähii opuksia, joeta ee voenu kesken heettee. Syyvessä en oo millonkaa kirjoo pitännä käessä, eekä oo työhommat häeriitynnä, Vaekka isä joskus pahasti mulukassii, siitä lukuhommat oel meleko jootavvoo toohuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti